11:11

Mestariluku. Kun katsoin kelloa.

Viimeyönä en saanut nukutuksi, poskiontelontulehdus piti minua hereillä. Yö on aina ollut minulle hedelmällistä aikaa oivallusten suhteen. Sanotaan aamuyön olevan optimaalisinta aikaa myös henkisille harjoituksille. Ajattelin sairauttani, ja eräs kovin vaivaava kuva tuli mieleeni. Se oli vanhempieni eron ajoilta, kuin filminauha. Olimme äidin kanssa evakossa öitä ja äiti purki kiukkuaan minuun noin 2 kuukautta. Sitten menimme mummoni luokse evakkoon ja mummo haukkui minua vähä-älyiseksi idiootiksi. Sanoisin että tämä sukuni puoli on täynnä tunnepatoja. Tämä kuvafilmi päättyi kuvaan minusta noin 8 vuotiaana seisomassa yksin reppu selässä juna-asemalla. Kun äiti oli vihainen, minut oli helppo laittaa junaan isän luokse, istumaan 500 kilometriä yksin junassa. Ja joskus isä unohti tulla vastaan. Istuin yksin matkalaukun päällä ja itkin, kun en muistanut miten puhelinkorttia käytetään. Isä tuli tunnin myöhässä hakemaan minua. Jo silloin minulla oli tunne, että en kuulu minnekkään, ettei ole kotia. Näiden kokemusten varasto purkaa itseään nyt vauhdilla.

Olen monesti ihmetellyt tätä ihmiselämää ja sen tiettyä raadollisuutta, tai ehkä sitä, miksi valitsin raadollisen kasvuympäristön. Oma voima?

Tunnen valtavaa uupumusta, kun nämä muistot purkavat itseään ulos. Ja ihan fyysisesti aamulla painoin 2 kiloa vähemmän. Tämä kaikki tuo kuitenkin suurta helpotusta, kun nämä asiat sisälläni vihdoin saavuttavat tasapainon. Välillä tunnen kuin synnytystuskaa, kuin synnyttäisin itseäni uudestaan tämän painajaisen jälkeen, jota aiempi elämäni on ollut. Ja uupumuksen väistyttyä hienot asiat tulevat esille; kuvat, värit, liike ja ääni. Ja sieluni lepää kun se saa luoda vapaudessa. Se on lähimpänä autuutta kehossa ollessa. Parhaimmillaan se on kuin koskettaisi ikuisuutta, ajatonta aikaa. Ja siinä tilassa voi todella levätä ja nauttia.

Ihminen on saari

Ihminen on ikäänkuin saari joka kelluu ympäristössään. Väistämättä hän on osa ympäristöä, mutta silti monella tapaa oma yksityinen yksikkönsä. Maailmassa oleminen on tätä heijastelua, itsestä ulkomaailmaan, ulkomaailmasta itseen. Oman hologrammiolemuksen heijaste on välitön peilikuva "meressä" ympärillämme. Tämä itseyden ja kaikkeuden olemus, sekä myös niiden olemuspuolien väliset ristiriidat hiovat sisäistä timanttiamme elämän edetessä. Sielumme kasvaa tämän heijastelun tuomista kokemuksista.

Ajattelin tänä aamuna omaa elämääni ja omia ihmissuhteitani. Olen ollut kovassa kontrollissa ennen ja väistämättä kontrolloinut myös ihmissuhteitani, yleensä olen pitänyt niissä hyvän määrän etäisyyttä, sillä en ole uskaltanut tehdä kivuliasta matkaa itsessäni, oman aidon olemukseni juurille. Tästä välittömänä seurauksena on ollut etäisyys ihmissuhteissani. Tämä etäisyys on kyllä tietyllä tapaa ollut aina lähimmissä ihmiskontakteissani, ja olen siihen melkein tottunutkin.

Tässä asiassa olen havainnut että ainoastaan itseheijastelun tarkastelu voi antaa avaimia siihen, miksi valitsemme tietynlaisen projektion ympäristön. Olen itse halunnut voimakkaasti olla vapaa ja välttänyt tiettyihin asioihin sitoutumista viimeiseen asti. Tämä on karsinut elämästäni myös tiettyä pitkäjännitteisyyttä, enkä vieläkään osaa katsoa kauas tulevaisuuteen, toisaalta, en tiedä miksi pitäisikään. Olen varmaan ajatellut että elämässä selviää vähemmillä pettymyksillä, jos ei sido itseään valmiiseen kuvaan tulevaisuudesta, vaan antaa tämän hetken, hengen savenvalajan tehdä työtään minussa, veistoksen lopputulos on nähtävissä vasta kun se on valmis.

Olen pyrkinyt myös maailman suhteen ymmärrykseen ja lintuperspektiiviin. Minun on yleensä helppo nähdä ihmisten sisään ja nähdä syyt heidän persoonallisuutensa lukkoihin ja vajaavaisuuksiin. Tämän kautta olen pyrkinyt kehittämään myötätuntoa maailmaa kohtaan. Ja etenkin viimeaikoina olen opetellut sitä, etten vaatisi liikaa keneltäkään ja ymmärtäisin että jokainen antaa ja on läsnäoleva oman kykynsä mukaan. Meillä jokaisella on rajoitteita, eikä kukaan ole täydellinen. Tämä on suuri asia, jotta voi löytää hyväksynnän ihan jokaista ihmistä ja olosuhdetta kohtaan. Muiden vajaavaisuuden ymmärtämisessä on avaimena oman vajaavaisuutensa ymmärrys. Ja myös ymmärrys siitä että eri ihmiset elämässämme voivat antaa vahvasti meille eri asioita. Ei ole yhtä ainoaa ihmistä tai tilannetta tai työtä, joka tyydyttäisi kaikki tarpeemme. Siksi on moninaisuus. Ja se on kauneus.

"Anna itsestäsi kuin meri" sanottiin eräässä elokuvassa, ja se oli mielestäni kauniisti sanottu. Täten henki antaa meille kaiken tarvitsemamme, jos kykenemme ottamaan vastaan. Ja siinä hetkessä katoavat vaatimukset, rajat ja rajallisuus, kaikkea on tarpeeksi. Meri saaren ympärillä on tyyntynyt.

Rakkauden transformoiva voima

Elämä on tie kohti vapautta ja korkeampaa ymmärrystä. Rakkaus on avain matkalla. Voisi sanoa rakkauden määrän lisääntyvän, kun tietoisuus kasvaa ja ymmärrys laajenee. Rakkaus joka on silloin kaikkea, kaikkeutta syleilevä voima. Voima jolla on kyky nähdä syvemmälle, sielun ja hengen taajuuteen. Teen itse vahvasti työtä tällä polulla juuri nyt, ja tiedostan voimakkaasti että olen purkamassa omia rakkaudettomuuden kohtiani, itsessäni. Kyvyttömyyttäni rakastaa itseäni, joka on kulkenut useammassa sukupolvessa ennen minua.

Meditaatio auttaa tässä työssä, tietoinen läsnäolo auttaa myös. Mikään muu ei oikein autakaan, ei ainakaan pakoitettu tekeminen, jolla olen aiemmin koettanut väistellä tätä projektia, jossa olen nyt.

Maailma reagoi välittömästi avoimeen rakkauteen ja sen ilmentämiseen. Hologrammi vaihtaa muotoaan, ja harhan verho väistyy hetkittäin uusien, pienien mutta tiedostamattomien asioiden yltä. Tie ja polku kohti omaa voimaa on ikäänkuin itsensä rakkaudellistamista hengen tavoin.

Inhimillinen itse sekoittaa usein inhimillisen, romanttisen rakkauden ja universaalin, kaikkea syleilevän rakkauden. Toki tarvitsemme molempia, mutta vain toinen edustaa sielun ja hengen vapautta. Pyrin pitämään tämän mielessäni. Eräs ystävä mainitsikin universaalin, kaikkeutta syleilevän ja kaiken hyväksyvän rakkauden kovin kylmäksi, ja tavallaan se sitä onkin. Siinä ei ole inhimillistä tunnetta, ainoastaan läsnäolo, tässä ja nyt. Joogan polkuni on vienyt minut vahvasti kosketuksiin tämän rakkauden kanssa, ja toisaalta ongelmaan siitä, että vain sitä tavoitellen, elämän voi siirtää helposti himalajalla mietiskelevän erakkomunkin elämäksi. Maailmasta luopujan. Joka on ylittänyt harhan verhon täydellisesti, ymmärtää, että tästä maailmasta, mayasta, ei tarvitse haluta mitään.

Toisaalta olemme täällä ihmisinä, etsimässä ja oppimassa ja saamassa kokemuksia, joiden kautta kehitymme. Inhimillinen rakkaus, ja sen osapuolet ovat osa oppiläksyä. On silti hyvä olla erottelukykyä oppiläksyn ja universaalin tietoisuuden välillä.

Rakkaus muuttaa sielua, se notkistaa henkeä ja kehoa. Rakkaudellisella kosketuksella on ihmeenomainen voima. Koen, että todellinen rakkaus on myös sitä, että ego astuu takanäyttämölle. Todellisen rakkauden antaminen on kuin ikuinen virta, jonka päämääränä on jumala/korkeampi tietoisuus joka sallitaan ja on toiveena antaa kaikille ja kaikelle yhtäaikaa. Todellisen rakkauden syleily ei aseta vaatimuksia, vaan se antaa itsestään. Antaa kuten luonto.

Kumppanini sanoi että puussa on arvokkuutta, se seisoo tyynenä jokaikisessä säässä, antaen itsestään, täyttäen tehtävänsä valittamatta. Luonto, jumalallisen veistostarhana on mielestäni upein esimerkki aidon rakkauden manifestaatiosta. Suuri opettaja, jota tarkkailemalla hiemankin syvempää, aidon kosmisen rakkauden muodot paljastuvat. Tämä kaikki äitimaan rakkaudesta, isä taivaan rakkaudesta syntynyt ja synnytetty.

Alku

Uusi vuosikymmen ja uudet ajatukset. En ole kirjoittanut hetkeen, vaikka se on minulle luontainen ilmaisumuoto. Ajattelin aamuresitaation jälkeen uuden blogin aloittamista ja kirjoittamisen aktivoimista jälleen ja se tuntui hyvältä. Hengen alkemia. Siinä on sanapari, joka kuvaa tietoisuusmaailmaani, henki joka on kaikessa elävässä, jonka pyrin näkemään, sen korkeamman osan. Alkemia tavallaan kuvaa ihmettä, jolla hengen todellisuus/tietoisuus toimii. Aivan kuten alkemisti etsii materiaa kullaksi muutettavaksi, henki toimii alkemiassaan kohottajana, pyrikien luomaan tietoisuudellaan myös materiasta sen korkeimman ilmaisun. Näin ajattelin.

Ajattelin että on aika aloittaa myös elämässä uusi luku ja liimata välilehti kirjaan huomenna, kun täytän 30. Edelliseen vuoteen on mahtunut paljon surua ja menneisyyden puhdistamista. Henki käski minun jäädä paikoilleen, kun jalat eivät enää jaksaneet juosta. Minut on laitettu polvilleni ja nöyrtymään elämäni kaikilla osa-alueilla, kohtaamaan aidosti keskeneräisyyteni, egolliset muotoni ja kaikkien omien harhojeni rakennelmat tässä maailmassa. Takana on raskas vuosi, paljon viimeinkin kohdattuja pelkoja ja irtipäästämistä. Mutta ennen kaikkea takana on tervehtymisen vuosi ja henkisen tasapainottumisen vuosi.

Haluan osoittaa vahvan ajatuksen seuraavalle vuosikymmenelle, että se toisi onnellisuutta mukanaan, ja kaikkien hyvien asioiden rakentumista elämääni. Että oppisin vihdoinkin kaiken kärsimyksen jälkeen nauttimaan elämästä, että se tarjoaisi minulle nautinnollisia muotoja. Ja että kaikki tästä kärsimyksestä ja menetyksestä oppimani loisi elämäpolulleni viisautta joka on uudenlaista; kohdata ihmisiä ja tilanteita sydän yhä avoimempana. Jotta piiloittelun aika olisi ohitse.