Kaikuja ajassa taakse ja eteenpäin

Päiväni koostuvat näistä pienistä asioista, joita teen ja suuremmista, joita mietin. Ehkä ratkaisun hakeminen elämälle ja uusi suunnanmääritys vaatii näitä olosuhteita. Haluan päästä henkilöhistoriani painosta ja suunnata kevyempään tulevaisuuteen. Haluaisin karistaa viimeisetkin asiat, vaikka tiedän, että ne karisevat, kun ne on ratkaistu.

Istun, mietin ja katson ihmisiä. Kaikilla on enemmän tai vähemmän samankaltaisia haasteita. Elämässä pärjääminen, selviytyminen ja onnistuminen.

Joskus tuntuu että oli hankalaa tulla tänne tiheyteen, kipu tuntuu joskus niin todelliselta. Ja sitten se hellittääkin ja uskomaton vapauden ekstaasi pyyhkii koko kehoa ja täyttää mielen tyynellä onnellisuudella. Ei voi kuin ihmetellä tätä kaksinaisuuden logiikkaa. Hienosti rakennettu oppijärjestelmä, jonka objektiivinen ymmärrys tosin vaatii voimaa. Valtavasti.

Tarvitsemme inhimilliset perustarpeet, vaikkeivat ne, eikä mikään tässä maailmassa loppujen lopuksi tuo sielulle lopullista tyydytystä. Ehkä siksi maailma tuntuu tylyltä toisinaan, se on harha, eikä vastaa Jumalallista totuutta. Itsen tilassa on tätä lähinnä, autuutta. Mutta siinäkään ei voi kellua ja välttyä haastekentältä.

Olen ehkä hakenut tätä painottomuutta, jotta saisin paineettoman tilan jossa olla. Pääsisin stressiä ja kipua pakoon. Mutta tarvitaan voimaa, käsitellä stressi ja kipu.

Ja kuitenkin, aallonkuopat liittyen menneisyyden raskauteen ja tulevaisuuden pelkoon alkavat pikkuhiljaa tasoittua. Aurinko alkaa täyttää sisäistä tilaa, hieman enemmän. Enkä välitä niin paljon enää, vaikkei elämäni olisikaan menossa minnekkään erityiseen suuntaan.