Kuulin itseni sanomassa kyllä, ennenkuin mieleni sanoi mitään. Ihmetteli vain perässä. Menimme kirkkoon laittamaan sormukset sormeen ja sydämessäni oli valtava rauha ja hyvä olo. Ihmettelin sitäkin.
Ajattelin nuorena etten koskaan halua sitoutua, mutta se onkin eri asia, kuin sitoa toinen ihminen. Tajusin, että olen sekoittanut nuo kaksi asiaa. Omaa tulevaisuuttaan kohtaan voi olla sitoutunut, henkisiin harjoituksiin voi olla sitoutunut, toiseen ihmiseenkin voi olla sitoutunut, muttei häntä tarvitse sitoa.
Ikäänkuin toteemieläimeni, kotkan, minun on oltava vapaa sielussani ja sydämessäni, ja olen kaivannut ihmistä joka ymmärtää sen. Me kuulumme maailmalle, minä kuulun maailmalle, hän kuuluu maailmalle, ja näin sen kuuluu mennä. Se täytyy ymmärtää, jos haluaa olla kanssani. En siedä turhaa sitomista tai mustasukkaisuutta tai rajoittamista. Yhdessä vapaudessa. Siinä on se mitä haen.
Eikä sormus sormessani tunnu pahalta tai rajoittavalta. Se on kevyt, pieni ja väljä. Ikäänkuin pieni muistutus. Mutta se toi hyväolon, ja jonkinlaisen turvan tunteen. Sen tunteen, että asiat saavat vihdoinkin rakentua, eikä vain hajota.
Hyvä tunne joka säilyttää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti