vaikeuksien kautta, ympäri, kotiin

pitkästä aikaa kävin kotikaupungissani. sen hiljainen rauha viilensi ajatusteni tuulta, jotka olivat käyneet sietämättömän nopeiksi viimeaikoina. ajatukset, ja niihin samaistuminen. kärsimys, ja siihen samaistuminen.

ja epätietoisuus. omasta elämästä ja sen tulevaisuudesta. niin helposti päästän irti, ja annan toisten ottaa ohjakset, ja seilailen tuuliajolla, omassa elämässäni. tiedottomana siitä, mitä minä itse haluan. vaikka nyt, minulla on itselläni ensimmäistä kertaa tilaisuus saada se, mitä haluan. pala palalta kulkea sitä kohti, kun vihdoin ymmärsin irroittaa itseni kärsimysjatkumo -elämästä.

toisaalta se on hämmentävää olla 30 ja vihdoin saada päättää itse. tätä tilannetta ei ole ollut aiemmin. toisaalta se on helpottavaa, toisaalta peloittavaa.

ja näiden kahden näkemyksen välillä keikun.

luen katie byronin kirjaa neljästä kysymyksestä, jotka voivat muuttaa elämän, ja oivallan itsestäni kokoajan enemmän, oivallan kiintymyksestäni ajatuksiin ja kipuun niiden ajatusten takana.

en onneksi enää syytä itseäni siitä. olen alkanut armahtaa itseäni, ja se on merkki siitä, että vihdoin opettelen rakastamaan itseäni. sitä ennen ei todella ole rakkautta ketään toistakaan kohtaan. ja sitä kautta todella alan ymmärtää rakkauden luonnetta, joka tämän kaiken taustalla toimii. rakkauden periaatetta, joka on todellisen kotimme edustaja maanpäällisessä elämässämme.

saan siis käsikirjoittaa elämäni itse, saan kirjoittaa siihen suurimmatkin haaveeni, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. haluan onnistua tässä elämässä, vihdoinkin. ja haluan välttää ne kaikki virheet, joihin olen langennut aiemmin. tahdon todella kasvaa niiden yli. lentää vapauteeni, joka on minun oma elämänsuunnitelmani.

kukaan ei enää saa manipuloida minua tahtoonsa, ei kukaan. luoja että olenkin päässyt vankilasta. ja alkanut vihdoin uskoa, että pala palalta elämäni kantaa, ja hyvät asiat mahdollistuvat siihen. ja luon sitä. pyrin todella luomaan sitä. kuva piirtyy jo mielessäni.

Sielulaulu

Hiljaisuudessa

Sanat syntyvät nuoteiksi

Maailman kuulla

Sielun laulu, jolle ei ole sanoja

Mantra,

joka on elämän hengitys

Jokaisessa puussa ja ihmisessä

Hiljaisuudessa

kuuluu totuuden ääni

jonka sointu

on hienovarainen

Mutta, vain hiljaisuudessa

Maailman äänten täyteys

Maailman tunteiden täyteys

Maailman harhojen täyteys

On eri kuin tuo sointu

Jonka nuotit ovat Jumalalta

Jokaiselle sielulle

Oma sointunsa

Kosmoksessa

Sisällämme, ulkonamme

Kaikkina aikoina

Kaikenaikaa

Päättymätön

Ikuinen rakkaus

Hiljaisuudessa

Jonka äärettömyydessä

On totuuden kipinä

Joka on ominaisluonteemme

Kun antaa tilaa sielulle

Jumala tulee puolitiehen vastaan

Kun avaa itsensä hiljaisuudelle

Voi koko kosmoksen kaunein musiikki täyttää mielen

Kaikkeus on meissä

Kaiken aikaa

Kaikkina aikoina

Se on tässä ja nyt

tämä hetki

Raameja Rakkaudella

Ihminen.

Jos tarraat mihinkään itsesi ulkopuoliseen, tulet kärsimään. "Buddha"

Niinpä niin.

Mistä elämämme onkaan tehty?

Yrityksistä raamittaa itseämme, toisiamme ja jopa Jumalaa. Niin ironista kun se onkin, ajatellen sitä, että olemme todellisuudessa vapaita ja rajattomia. Ironista on myös tämä Jumalan raamitus, jos olemme Jumalan kaltaisia, olemme raamittomia. Mielen on lähes mahdotonta kestää tätä seikkaa, kylläkin.

Mielemme hakee turvaa raameista, tutuista ja turvallisista vanhempiemme arvomalleista, kaveripiirien, naapureiden, kouluyhteisön, työyhteisön. Haluamme olla hyväksyttyjä. Niin ja turvassa. Mutta haluammeko oikeasti olla vapaita? Ehkä pelkäämme omaa vapauttamme eniten? Ehkä pelkäämme mielemme rajattomuutta eniten?

Miksi sitten pelkäämme niin paljon? Miksi peloissamme yritämme häkittää läheisemme, lapsemme, rakastettumme? Aiheuttaen väistämättä kärsimystä itsellemme ja koko kollektiivillemme.

Miksi emme luota vapauteemme? Omaan vapauteemme, toistemme, sielumme? Miksi vaadimme kahleita hampaat irvessä?

Kävin tänään loppuunmyynnissä, joka oli täynnä materialismin maniassa olevia ihmisiä. En yleensä käy tuollaisissa paikoissa, mutta etsin joululahjoja. Ihan pieniä sellaisia, minulle riittää muistaminen ja ajatus, en piittaa materialismista.

Kauhistuin jälleen ihmisten henkistä tilaa; täysi kaaos päällä. Eräs nainen kiukutteli minut äkkiä pois peilinsä edestä, kun oli ostamassa tarjoustakkia. En jaksanut odottaa pitkää kassajonoa, poistuin paikalta.

Mikä erottaa meidät eläimestä?

Jos ajattelen koiraani, ja ihmistä, en näe montaakaan eriäväisyyttä. Koirani ei vain osaa puhua. Koira osaa eläytyä toisen tunteeseen, mitä useat ihmiset eivät edes osaa, tai viitsi tai välitä tehdä. Olen vain välillä niin kyllästynyt katsomaan raamitettuja mieliä. Vailla vapautta, vailla veljeyttä, vailla tasa-arvoa ja rakkautta.

Raamit eivät ole rakkautta. Sillä rakkaus on vapaus, uskokaa pois.

Mittatilaustotuuksia

Teemalla Thoreaux seikkailee Amerikan ahdasmielisissä körttiseuroissa. Katsoin ohjelmaa tänään. Ajattelin omaa elämääni. Miten minulle on myös opetettu totuuksia. Ne eivät ehkä saa ulkoisesti niin hullunkurisia muotoja, kuin kiihkouskovaisten, mutta silti, niissä on työstämistä, jotta irroitan ne ja rakennan omani tilalle.

Mittatilaustotuuksia; vanhempien, perheen, koulun, yhteiskunnan, kumppaneiden, ystävien. Ehdottomia totuuksia, nuoruuden ja lapsuuden ehdottomia totuuksia, ja niiden särkymistä.

Tämä tapahtui 2001, maailmankuvani hajoitettiin. Ja nyt nuoruuden opitun henkisyyden maailmankuvaa hajotetaan kertaheitolla.

Astu itse Mestarin saappaisiin, ja ota vastuu tiestäsi kohti Valoa. Älä tarraa ulkoiseen, muuten et pääse vapauteen.

Kudon sukkia, teen ruokaa, kusetan koiraa. Tavallisia asioita, niinkuin Zen munkki. Aivan tavalliset asiat ovat rukous. Siihen ei tarvita enkeleitä tai tähtiportteja, tai avaruusveljiä. Olen tässä lihassa, kehossa, enkä yhtään Kristusta pahempi. Ja opettelen, astun harhaan, satutan itseni, mutta opin kuitenkin. Ja etenen.

Elämän Uusi Aurinko

Menneisyyden puhdistuminen on nyt niin vahvaa, että muistan nämä samat tunteet 10 vuoden takaa, kun tämä tapahtui viimeksi. Aivankuin uusi luku olisi alkamassa, uusi jae tämän elämän kirjasta. Se nostaa pelkoa, intoa ja kiinnostusta. Mitä tuleekaan, vai tuleeko mitään?

Viimeöinen uni puhdisti voimallisesti taas jotain hyvin raskasta pois ja aamuinen lenkki ja siellä vastaan tullut Kettu sai taas hymyn kasvoille. Sen huoleton olemus ja vain olemassaolo muistutti taas jostain tärkeästä. Luottamuksesta.

Ei tarvitse huolia kokoajan, elämä menee kuitenkin eteenpäin. Ei tarvitse kiinnittyä kärsimykseen, sillä silloin sen tuo jatkuvasti tähän hetkeen. Eikä ole pakko yhtään mitään, etenkin jos on sellainen päivä, ettei jaksa. Ei ole pakko jaksaa. Eikä tarvitse kantaa taakkoja, omia tai muiden. Ei tarvitse kantaa maailmaa harteillaan.

...

Ja Jumala sanoi mulle;

Tyttöni sinä pystyt ihan mihin vaan, tyttö, mun lauluni lapsi.

Ja sinä lennät yksin niin korkealle kun päätät, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja sinä olet mun ikioma enkeli, en koskaan heitä sinua pois, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja pärjäät elämässäsi oikein hienosti, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja sinulla on kaikki mitä tarvitset, tyttö, mun lauluni lapsi

Muista kuka olet, tyttöni, lauluni lapsi

Tulevaisuuteni

Luin Paulo Coelhoa ja hän puhui toisen kadottamisesta.

Toinen epäilee olemistaan ja pelkää menetystä, hän pelkää elää, koska voi menettää;

rakkauden, työn, ystävät, aseman, onnen. Ja toinen ottaa vallan. Ja silloin elämä on pelon varjossa.

Työstän toistani, varjoani.

Se uskottelee minulle vielä vanhoja totuuksia. Että menetän, että epäonnistun, että jään yksin. Siinä nuo kolme suurinta pelkoani ja kolme suurinta koukkua, joihin toinen minua ripustaa.

Tämä on se kovin työ, jossa olen nyt.

Ja tässä projektissa olen todella kovilla itseni kanssa, unelmieni kanssa ja tulevaisuuteni kanssa.

Jotenkin tunnun käyvän läpi sellaista vyyhtiä, että harvalla ympärillänikään on todellista ymmärrystä prosessini todellisesta luonteesta.

Tarvitsen ja toivon itselleni tavallista peruselämää. Toivo että saisin toteuttaa elämässäni omia lahjojani ja vahvuuksiani, ja rakentaa oman perheen. Saattaa maailmaan omia lapsia, sillä tunnen sisimmässäni, että minulla olisi heille annettavaa ja opetettavaa. Tunnen että haluan kokea elämässäni kasvatustehtävän. Kunhan olen itse voimistunut, tietoisuuteeni tulee ikä 33. Ehkä silloin olen itse valmis siihen. Eikä minun tarvitse eheyttää itseäni perheyhteydessä, vaan voin antaa itsestäni sille kokonaisena itsenäni.

Haaveeni ovat pieniä asioita, mutta ne ovat minulle tärkeitä. Tiedän, että kenelle tahansa muulle ne ovat helposti yhdentekeviä. Mutta minä elän näistä unelmista, sillä se on se, joka on minun oma tulevaisuuteni ja tarkoitukseni täällä maan päällä. Tuoda ja luoda rakkautta eri yhteyksissä, tiloissa ja tavoilla. Rauhaa ja rakkautta, se on sieluni viesti ja toive, jota aion kunnioittaa.