vaikeuksien kautta, ympäri, kotiin

pitkästä aikaa kävin kotikaupungissani. sen hiljainen rauha viilensi ajatusteni tuulta, jotka olivat käyneet sietämättömän nopeiksi viimeaikoina. ajatukset, ja niihin samaistuminen. kärsimys, ja siihen samaistuminen.

ja epätietoisuus. omasta elämästä ja sen tulevaisuudesta. niin helposti päästän irti, ja annan toisten ottaa ohjakset, ja seilailen tuuliajolla, omassa elämässäni. tiedottomana siitä, mitä minä itse haluan. vaikka nyt, minulla on itselläni ensimmäistä kertaa tilaisuus saada se, mitä haluan. pala palalta kulkea sitä kohti, kun vihdoin ymmärsin irroittaa itseni kärsimysjatkumo -elämästä.

toisaalta se on hämmentävää olla 30 ja vihdoin saada päättää itse. tätä tilannetta ei ole ollut aiemmin. toisaalta se on helpottavaa, toisaalta peloittavaa.

ja näiden kahden näkemyksen välillä keikun.

luen katie byronin kirjaa neljästä kysymyksestä, jotka voivat muuttaa elämän, ja oivallan itsestäni kokoajan enemmän, oivallan kiintymyksestäni ajatuksiin ja kipuun niiden ajatusten takana.

en onneksi enää syytä itseäni siitä. olen alkanut armahtaa itseäni, ja se on merkki siitä, että vihdoin opettelen rakastamaan itseäni. sitä ennen ei todella ole rakkautta ketään toistakaan kohtaan. ja sitä kautta todella alan ymmärtää rakkauden luonnetta, joka tämän kaiken taustalla toimii. rakkauden periaatetta, joka on todellisen kotimme edustaja maanpäällisessä elämässämme.

saan siis käsikirjoittaa elämäni itse, saan kirjoittaa siihen suurimmatkin haaveeni, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. haluan onnistua tässä elämässä, vihdoinkin. ja haluan välttää ne kaikki virheet, joihin olen langennut aiemmin. tahdon todella kasvaa niiden yli. lentää vapauteeni, joka on minun oma elämänsuunnitelmani.

kukaan ei enää saa manipuloida minua tahtoonsa, ei kukaan. luoja että olenkin päässyt vankilasta. ja alkanut vihdoin uskoa, että pala palalta elämäni kantaa, ja hyvät asiat mahdollistuvat siihen. ja luon sitä. pyrin todella luomaan sitä. kuva piirtyy jo mielessäni.

Sielulaulu

Hiljaisuudessa

Sanat syntyvät nuoteiksi

Maailman kuulla

Sielun laulu, jolle ei ole sanoja

Mantra,

joka on elämän hengitys

Jokaisessa puussa ja ihmisessä

Hiljaisuudessa

kuuluu totuuden ääni

jonka sointu

on hienovarainen

Mutta, vain hiljaisuudessa

Maailman äänten täyteys

Maailman tunteiden täyteys

Maailman harhojen täyteys

On eri kuin tuo sointu

Jonka nuotit ovat Jumalalta

Jokaiselle sielulle

Oma sointunsa

Kosmoksessa

Sisällämme, ulkonamme

Kaikkina aikoina

Kaikenaikaa

Päättymätön

Ikuinen rakkaus

Hiljaisuudessa

Jonka äärettömyydessä

On totuuden kipinä

Joka on ominaisluonteemme

Kun antaa tilaa sielulle

Jumala tulee puolitiehen vastaan

Kun avaa itsensä hiljaisuudelle

Voi koko kosmoksen kaunein musiikki täyttää mielen

Kaikkeus on meissä

Kaiken aikaa

Kaikkina aikoina

Se on tässä ja nyt

tämä hetki

Raameja Rakkaudella

Ihminen.

Jos tarraat mihinkään itsesi ulkopuoliseen, tulet kärsimään. "Buddha"

Niinpä niin.

Mistä elämämme onkaan tehty?

Yrityksistä raamittaa itseämme, toisiamme ja jopa Jumalaa. Niin ironista kun se onkin, ajatellen sitä, että olemme todellisuudessa vapaita ja rajattomia. Ironista on myös tämä Jumalan raamitus, jos olemme Jumalan kaltaisia, olemme raamittomia. Mielen on lähes mahdotonta kestää tätä seikkaa, kylläkin.

Mielemme hakee turvaa raameista, tutuista ja turvallisista vanhempiemme arvomalleista, kaveripiirien, naapureiden, kouluyhteisön, työyhteisön. Haluamme olla hyväksyttyjä. Niin ja turvassa. Mutta haluammeko oikeasti olla vapaita? Ehkä pelkäämme omaa vapauttamme eniten? Ehkä pelkäämme mielemme rajattomuutta eniten?

Miksi sitten pelkäämme niin paljon? Miksi peloissamme yritämme häkittää läheisemme, lapsemme, rakastettumme? Aiheuttaen väistämättä kärsimystä itsellemme ja koko kollektiivillemme.

Miksi emme luota vapauteemme? Omaan vapauteemme, toistemme, sielumme? Miksi vaadimme kahleita hampaat irvessä?

Kävin tänään loppuunmyynnissä, joka oli täynnä materialismin maniassa olevia ihmisiä. En yleensä käy tuollaisissa paikoissa, mutta etsin joululahjoja. Ihan pieniä sellaisia, minulle riittää muistaminen ja ajatus, en piittaa materialismista.

Kauhistuin jälleen ihmisten henkistä tilaa; täysi kaaos päällä. Eräs nainen kiukutteli minut äkkiä pois peilinsä edestä, kun oli ostamassa tarjoustakkia. En jaksanut odottaa pitkää kassajonoa, poistuin paikalta.

Mikä erottaa meidät eläimestä?

Jos ajattelen koiraani, ja ihmistä, en näe montaakaan eriäväisyyttä. Koirani ei vain osaa puhua. Koira osaa eläytyä toisen tunteeseen, mitä useat ihmiset eivät edes osaa, tai viitsi tai välitä tehdä. Olen vain välillä niin kyllästynyt katsomaan raamitettuja mieliä. Vailla vapautta, vailla veljeyttä, vailla tasa-arvoa ja rakkautta.

Raamit eivät ole rakkautta. Sillä rakkaus on vapaus, uskokaa pois.

Mittatilaustotuuksia

Teemalla Thoreaux seikkailee Amerikan ahdasmielisissä körttiseuroissa. Katsoin ohjelmaa tänään. Ajattelin omaa elämääni. Miten minulle on myös opetettu totuuksia. Ne eivät ehkä saa ulkoisesti niin hullunkurisia muotoja, kuin kiihkouskovaisten, mutta silti, niissä on työstämistä, jotta irroitan ne ja rakennan omani tilalle.

Mittatilaustotuuksia; vanhempien, perheen, koulun, yhteiskunnan, kumppaneiden, ystävien. Ehdottomia totuuksia, nuoruuden ja lapsuuden ehdottomia totuuksia, ja niiden särkymistä.

Tämä tapahtui 2001, maailmankuvani hajoitettiin. Ja nyt nuoruuden opitun henkisyyden maailmankuvaa hajotetaan kertaheitolla.

Astu itse Mestarin saappaisiin, ja ota vastuu tiestäsi kohti Valoa. Älä tarraa ulkoiseen, muuten et pääse vapauteen.

Kudon sukkia, teen ruokaa, kusetan koiraa. Tavallisia asioita, niinkuin Zen munkki. Aivan tavalliset asiat ovat rukous. Siihen ei tarvita enkeleitä tai tähtiportteja, tai avaruusveljiä. Olen tässä lihassa, kehossa, enkä yhtään Kristusta pahempi. Ja opettelen, astun harhaan, satutan itseni, mutta opin kuitenkin. Ja etenen.

Elämän Uusi Aurinko

Menneisyyden puhdistuminen on nyt niin vahvaa, että muistan nämä samat tunteet 10 vuoden takaa, kun tämä tapahtui viimeksi. Aivankuin uusi luku olisi alkamassa, uusi jae tämän elämän kirjasta. Se nostaa pelkoa, intoa ja kiinnostusta. Mitä tuleekaan, vai tuleeko mitään?

Viimeöinen uni puhdisti voimallisesti taas jotain hyvin raskasta pois ja aamuinen lenkki ja siellä vastaan tullut Kettu sai taas hymyn kasvoille. Sen huoleton olemus ja vain olemassaolo muistutti taas jostain tärkeästä. Luottamuksesta.

Ei tarvitse huolia kokoajan, elämä menee kuitenkin eteenpäin. Ei tarvitse kiinnittyä kärsimykseen, sillä silloin sen tuo jatkuvasti tähän hetkeen. Eikä ole pakko yhtään mitään, etenkin jos on sellainen päivä, ettei jaksa. Ei ole pakko jaksaa. Eikä tarvitse kantaa taakkoja, omia tai muiden. Ei tarvitse kantaa maailmaa harteillaan.

...

Ja Jumala sanoi mulle;

Tyttöni sinä pystyt ihan mihin vaan, tyttö, mun lauluni lapsi.

Ja sinä lennät yksin niin korkealle kun päätät, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja sinä olet mun ikioma enkeli, en koskaan heitä sinua pois, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja pärjäät elämässäsi oikein hienosti, tyttö, mun lauluni lapsi

Ja sinulla on kaikki mitä tarvitset, tyttö, mun lauluni lapsi

Muista kuka olet, tyttöni, lauluni lapsi

Tulevaisuuteni

Luin Paulo Coelhoa ja hän puhui toisen kadottamisesta.

Toinen epäilee olemistaan ja pelkää menetystä, hän pelkää elää, koska voi menettää;

rakkauden, työn, ystävät, aseman, onnen. Ja toinen ottaa vallan. Ja silloin elämä on pelon varjossa.

Työstän toistani, varjoani.

Se uskottelee minulle vielä vanhoja totuuksia. Että menetän, että epäonnistun, että jään yksin. Siinä nuo kolme suurinta pelkoani ja kolme suurinta koukkua, joihin toinen minua ripustaa.

Tämä on se kovin työ, jossa olen nyt.

Ja tässä projektissa olen todella kovilla itseni kanssa, unelmieni kanssa ja tulevaisuuteni kanssa.

Jotenkin tunnun käyvän läpi sellaista vyyhtiä, että harvalla ympärillänikään on todellista ymmärrystä prosessini todellisesta luonteesta.

Tarvitsen ja toivon itselleni tavallista peruselämää. Toivo että saisin toteuttaa elämässäni omia lahjojani ja vahvuuksiani, ja rakentaa oman perheen. Saattaa maailmaan omia lapsia, sillä tunnen sisimmässäni, että minulla olisi heille annettavaa ja opetettavaa. Tunnen että haluan kokea elämässäni kasvatustehtävän. Kunhan olen itse voimistunut, tietoisuuteeni tulee ikä 33. Ehkä silloin olen itse valmis siihen. Eikä minun tarvitse eheyttää itseäni perheyhteydessä, vaan voin antaa itsestäni sille kokonaisena itsenäni.

Haaveeni ovat pieniä asioita, mutta ne ovat minulle tärkeitä. Tiedän, että kenelle tahansa muulle ne ovat helposti yhdentekeviä. Mutta minä elän näistä unelmista, sillä se on se, joka on minun oma tulevaisuuteni ja tarkoitukseni täällä maan päällä. Tuoda ja luoda rakkautta eri yhteyksissä, tiloissa ja tavoilla. Rauhaa ja rakkautta, se on sieluni viesti ja toive, jota aion kunnioittaa.

Tämän hetken taiasta

Joinakin nopeina hetkinä

ihmisessä on niin paljon kauneutta

Katsot, ja näet miten hän hehkuu

sisäistä valoa ja rakkautta

ja pidättelet kyyneleitä

koska tässä hetkessä

on niin paljon kauneutta

ja katsot ja kiität

Etkä oikein edes tiedä, ketä

Mutta nämä arvokkaat hetket

synnyttävät kiitollisuuden

olla ihminen

tässä kehossa

ja elämässä

<3

Ulkoistamisesta sisäistämiseen

" Kumarra mestarille ja pyydä anteeksi tietämättömyyttäsi. Uhraa lootus, jossa on kaikki negatiivisuutesi ja ongelmasi; mestarin jalkojen juureen. "

Eipäs!

Jos kumarran mestarille, kenelle käännän selkäni? Mestari on sydämessäni, ja minä itse päätän, kuinka paljon siellä on tilaa hänelle. Ja mestari on osa minua ja minä häntä.

Ulkoistaminen on suuri syntimme. Se, että jatkuvasti; pelastus on ulkopuolellamme, elämä tapahtuu ulkpuolellamme ja ongelmien syyt ovat ulkopuolellamme.

Minulla oli mojova riita kumppanini kanssa pari päivää sitten. "Koska tämä oikein loppuu?" -huusi hän. "Sitten kun minä päätän" -vastasin. Hän pysähtyi ja pyysi minua toistamaan sanani; "Sitten kun minä päätän".

Minä päätän itse. Sinä päätät itse. Ja todellisuudessa kukaan ei päätä kummankaan puolesta.

Tämä elämäkin oli minun valintani ja vastuuni. Ja tästä oivalluksesta lähtee vapauden tie.

Ehkä sitten, kun sisäistäminen on todellista, pahat kaksosemme haudataan ja (risti)riita loppuu.

Paluu Ramanan luokse

On ollut muutama todella haastava päivä. Paljon kipua sydämessä. Paljon kipua työstettäväksi ulos. Paljon surua. Olin uponnut siihen suohon melko täydellisesti. Sitten vastaani tuli taas Ramanan viisautta, joka rauhoitti repaleisen mieleni täysin... ja nämä sanat seurasivat;

Luin Ramanaa aamulla. Hän puhui täydellisestä hyväksynnästä. Kipuni ei aivan päästä minua siihen tilaan. Ajattelin untani, jossa Mika sanoi, ettei minua koskaan ole ollut olemassakaan, siispä mitään suhdettakaan ei ole. Jos ajattelen Ramanaa, on asia juuri näin. Kuka siis suuttuu, on haavoittunut ja itkee? Egohan se. Se oli myös pyyntöni Äidiltä 2009; ota egoni pois, mutta niin että minä sen kestän. Ja sillä tiellä olen, ja koetan sen muistaakin.

Yritän vaan kiinnittää huomioni itseen. Nämä satuttavat kohdat pakoitetaan kuitenkin myös havainnoimaan ja sitä kautta ymmärrys laajentuu. Mikä on se kipu, mikä pitää egoa kiinni, eikä päästä minua sielulliseen vapauteen. Nousta asioiden yläpuolelle, niinkuin lintu, niinkuin ajattelin. Vapaus on puhdas sielun olemisen tila. Eikä tunnedraamalla ole sen kanssa mitään tekemistä. Vapaus on, ja Minä Olen, sielu.

Se ei ole mitään muuta, kuin elämän kipinä, rajattomilla Jumalankaltaisilla mahdollisuuksilla. Vapaus on tila ylittää persoonan kipu ja rajallisuus.

Vapaus on rakkautta joka hengityksellä.

Vapaus on sitä, kuten Ramana sanoo; että tarkkailijakin häviää. Silloin on puhdas havainto, tietoisuus ja silloin on vapaus. Ei mitenkään muuten. Ei millään muulla tavalla.

Vapaus on sen kotkan lento, joka tiedostaa kuolevaisuutensa, ja on siksi elämässä jokaisella hengityksellä, joka on kiitos, kiitos hengelle. Kiitos olla hengen luomus. Kiitos elämälle ja sen äärettömälle luojalle, joka Minä Olen, Minä Olen.

Yksin.

Yksin.

Olen ollut niin paljon elämässäni, ja miettinyt, miksi on niin?

Tässä elämäntilanteessakin olen taas yksin, ja tässä ihmissuhteessa. Mietin, liittyykö tämä polkuni yksinäiseen luonteeseen.

Kaipaus on silti sisällä. Yhteyteen, myös toisen ihmisen kanssa. Yhteyteen, joka on molemminpuolinen ja syvä. Joka on rakkaus, elävä sellainen.

Yhteys myös korkeampaan, jotta tuntisin olevani turvassa tässä maailmassa, jotta ymmärtäisin, etten ole yksin koskaan.

Olen niin kaivannut koko elämäni tällaista yhteistä syvää kokemisen tilaa toisen ihmisen kanssa, enkä ole sitä vieläkään löytänyt. Täytynee jatkaa etsimistä.

Toivon tuulelta että hän johdattaisi minut sinne, missä tuo yhteys on, missä on se ihminen. Missä on se paikka tai kohtaaminen.

Vie minut oikeaan paikkaan, vie minut sinne oikeaan aikaan..

Sitoutuminen

Menin tänään kihloihin. Empä olisi aiemmin uskonut. Pari päivää sittenkään en olisi uskonut.

Kuulin itseni sanomassa kyllä, ennenkuin mieleni sanoi mitään. Ihmetteli vain perässä. Menimme kirkkoon laittamaan sormukset sormeen ja sydämessäni oli valtava rauha ja hyvä olo. Ihmettelin sitäkin.

Ajattelin nuorena etten koskaan halua sitoutua, mutta se onkin eri asia, kuin sitoa toinen ihminen. Tajusin, että olen sekoittanut nuo kaksi asiaa. Omaa tulevaisuuttaan kohtaan voi olla sitoutunut, henkisiin harjoituksiin voi olla sitoutunut, toiseen ihmiseenkin voi olla sitoutunut, muttei häntä tarvitse sitoa.

Ikäänkuin toteemieläimeni, kotkan, minun on oltava vapaa sielussani ja sydämessäni, ja olen kaivannut ihmistä joka ymmärtää sen. Me kuulumme maailmalle, minä kuulun maailmalle, hän kuuluu maailmalle, ja näin sen kuuluu mennä. Se täytyy ymmärtää, jos haluaa olla kanssani. En siedä turhaa sitomista tai mustasukkaisuutta tai rajoittamista. Yhdessä vapaudessa. Siinä on se mitä haen.

Eikä sormus sormessani tunnu pahalta tai rajoittavalta. Se on kevyt, pieni ja väljä. Ikäänkuin pieni muistutus. Mutta se toi hyväolon, ja jonkinlaisen turvan tunteen. Sen tunteen, että asiat saavat vihdoinkin rakentua, eikä vain hajota.

Hyvä tunne joka säilyttää..

Isä

Oliko minun elämäni pitkä? Päivät olivat pitkiä, vuodet lyhyitä, nopeita.

Tähtiä puistatti.

Se oli isän maailma; äänetön ja rajaton. Muistan miten hän opetti minulle selkeimpien tähtikuvioiden nimet; valtavien etäisyyksien kautta hän tuli minua lähelle... (Bo Carpelan)

Isä. Muistoni hänestä lapsuudesta on läsnäolo. Hän kenellä oli siihen aikaa, edes hetkittäin. Hän ei nähnyt minua lapsena. Hän näki silloin minut sieluna. Hän näki ikäni ja äärettömyyteni. Hän kertoi minulle galakseista, piirsi ellipsin paperille. Katso Hipantti, tässä on maailmakaikkeuden muoto. Ja minä katsoin. Ja minä ymmärsin.

Tämä teksti tuli vastaani tänään erään tamperelaisen sanghan naiselta. Nämä sanat seurasivat. Ajattelin isääni, nyt myötätunnon näkökulmasta. Ja hänen henkistä viisauttaan ja sen opetusta minulle.

Rakastan sinua, isäni sielu. Rakastan sinua.

Universaali Rakkaus

Viikonloppu universumin äidin juhlissa. Ja voimakas ajatus mielessäni jo ensihetkistä; ajatus on rukous; maailma on opettaja. Amma katsoi silmiin kun tämä oivallus tuotiin mieleen. Ajattelin, että näin se on. Katsoin ihmisiä, enkä nähnyt montaakaan onnellista. Universumin äidin autuuden tila ei välttämättä ole hänen seuraajissaan, eikä välttämättä joka hetki hänessäkään. Universumin äiti on meissä. Ja se tila, mikä meissä on, määrittelee sen, kuinka paljon hänestä virtaa sisään, ja voimme hyväksyä Jumalallisia ominaisuuksia itsessämme.

Mieleeni tuli myös inkkari -Dale hopikylästä. "Me rukoilemme kaiken aikaa, kaikelle" Tämä oli alkuperäinen tapa. Näin se oli aikojen alussa, aivan varmasti. Kun yhteys Jumalaan oli voimakkaampi. Ja he edustavat sitä vanhaa tapaa ja sitä yhteisöä, jolle sitä kontaktia ei tarvitse opettaa. Olen lähestymässä tätä tapaa ja tunnistan sen. Olen valmis heittämään mestarien kuvat pois ja astumaan itse jalanjälkiin jotka johtavat Jumaloivalluksen polulle. Tunnen että minussa alkaa olla vahvuus siihen. Olen kasvattanut Jumalaa sisälläni nämä kaikki vuodet ja minun on vain rohkaistava itseni puhumaan hänen kielellään. Niin, ettei se ole vain äänetön rukous bussissa, ihmisten puolesta, mitä olen tehnyt piilossa jo 7 vuotta. Vaan siten, että nämä ajatukset muuttuvat sanoiksi ja teoiksi tässä maailmassa. Amen.

Rakkaus, Totuus, Onnellisuus

Sat Chit Ananda.

Olen vihdoin taas pitkästä aikaa todistanut näiden kolmen olemassaoloa ja toimintaa aktiivisena olemuksena maailmassa.

Synergy avasi Suomessa ja firman johto piti puheita. Yksi asia, joka erottui, oli se, että kaikki myönsivät, että on mukava menestyä, mutta vielä mukavampaa nähdä, kun sen tekee joku muu. Toisen onnistuminen on suurempi palkkio. On ikäänkuin erillisyyden harha hieman hälvenisi. Todella, on antoisaa nähdä toisen onni, etenkin se koskettaa omaa sydäntä, jos on voinut edestauttaa sitä onnellisuutta.

Työskentelin ylälinjan Corinnen kanssa kesällä. Corinne tuli luokseni avajaistilaisuudessa ja avasi muutamalla sanalla sydämeni niin voimakkaasti, että murruin kyyneliin. Ja sitä ei kuitenkaan tällaisissa tilanteissa minulle tapahdu usein. Oli kuin hän olisi lukenut sydämeni, ja siellä olevat toiveet siitä, mitä joskus edes olen tahtonut kuulla. Ja hän sanoi ne asiat ja sanoi ne sydämestään. Olisin halunnut äitini sanovan ne jo kauan sitten. Silloin olisin menestynyt jo aiemmin.

Olen kiitollinen maailmankaikkeudelle, että jotkut osaavat lukea sydämiä, ja tekevät sen sydämestään. Tai sitten tämä oli maailmankaikkeuden osoitus siitä, että olen oikealla tiellä. Lopuksi Corinne otti kädestään 3 helminauhaa omasta kuudestaan ja laittoi ne käteeni. Olet niin kaunis, ja sinä onnistut, hän sanoi. Ja todella tunsin sen sydämessäni, että se on niin,

Hyvästi Steve Jobs

Machintoshin kehittäjä, Steve Jobs on kuollut. Itkin kuulutuani uutisen Facebookin kautta. Katsoin joku viikko sitten hänen puheensa Standfrodissa. Hän kehoitti vasta valmistuneita opiskelijoita oman sydämen ja intuition kuuntelemiseen. Hän sanoi sen olevan elämässä tärkeitä, kaiken muun olevan toisarvoista.

Ajattelin että mikä sydän multimiljonäärillä, joka on kehittänyt yhden tämän ajan menestykseikkäimmistä tuotteista. Siinä on toivoa, että rahamaailmalla on myös sydämiä, jotka oikeasti välittävät.

Hän oli juuri selvinnyt syövästä ja puhui myös siitä, miten kukaan ei halua kuolla, edes kristityt eivät halua taivaaseen, vaikka kuolema on meidän kaikkien yhteinen päämäärä, ennemmin tai myöhemmin. Hän oli nippanappa selviytynyt hengissä, kun syövän tyyppi olikin sellainen, että hän oli pelastettavissa, toisinkuin samaiseen syöpätyyppiin sairastuneet yleensä. Hän valmistautui kuolemaan, mutta selvisikin hengissä. Se oli varmasti suuri henkinen herättäjä.

Hän kertoi avoimesti oman polkunsa, ja kaikki sen epäonnistumiset, ja sen miten ne kuitenkin olivat johtaneet erittäin hyviin asioihin ja oivalluksiin elämässä. Sain valtavasti voimaa noista sanoista, ja uskon että nuo valmistuneetkin saivat. Uskon, että kaikki voivat saada voimaa noista sanoista. Voimaa, joka syntyy viisaudesta ja elämänkokemuksesta. Sitä ei voi ostaa, se täytyy kokea; kärsiä, nauttia, menettää, rakastaa, toivoa, onnistua ja epäonnistua. Sitä on elämä. Ja voima on jatkaa eteenpäin, kaikesta huolimatta. Aivan kaikesta huolimatta.

Onko Paholainen olemassa?

Sain eilen kuulla että sisälläni asuu demoni. Itse suhtaudun asiaan skeptisyydellä.

Olen kyllä nähnyt demoneja ihmisten kasvoissa, useammin aiemman elämäni aikana ja uskon siihen että jotkut ihmiset todella voivat kantaa niitä sisällään. Uskon myös että, oman kokemukseni mukaan, valo vetää varjoa puoleensa. Ja siksi, kun luot valoa maailmaan, varjo seuraa perässä ja yrittää estää sinua. Niin kauan kuin tämä dualismin kokeilu vain on olemassa.

Meillä kaikilla on varmasti oma varjomme. Mutta olennaista on, miten työskentelemme sen kanssa ja annammeko sille valtaa.

Olen itse työskennellyt varjoni kanssa muutaman vuoden aika intensiivisesti. Kutsun varjoani egoksi, sillä se on ainut, mihin valottomuus voi jäädä kiinni. Tämä liisteri nimeltä ego tarraa menneisyyteeni ja uskottelee että menneisyyden pahat asiat seuraisivat minua edelleen, ja tästä syntyy pelko. En usko siis demonin asustamiseen, vaan varjopuoleen. Vaikka olen näitä demoneitakin nähnyt.

Kun aloitin henkisen polkuni, niitä tuli itseasiassa paljonkin vastaan. Koen että kyseessä oli jonkinlainen ensimmäinen koettelemus. Asia, jonka kuului vahvistaa valoa sisälläni. Vaikka välillä kiemurtelin tämän synkkyyden näkemisen voimasta. Säilytin kuitenkin Jumalallisen rakkauden liekkiä ja pyhää mantraa sydämessäni ja ymmärsin tämän olevan testikenttäni.

Minulle on sanottu että minulla on sisäänrakennettu valo ja oikeudenmukaisuus ja näin on ollut syntymästäni saakka, ja tiedän sen. Silti polulleni tuodaan äärimmäisen varjon edustajia ja epäoikeudenmukaisia ihmisiä jotka manipuloivat muita. Ehkä varjo etsii valoa puhdistuakseen. Ja ehkä se puhdistaa myös varjoja sisältäni. Niitä viimeisiä menneisyyden rippeitä, joissa on pelko, joka liittyy moniin menetyksiini ja yksin jäämisiini.

Rukoilen Jumalallista valoa puhdistamaan tuon kaiken vanhan, saattamaan varjoni valoon, ja rukoilen samaa kaikille muille. Om Lokaha Samasta Sukhino Bhavantu!

Maa Pyhä MaaMaa

Sedona, Red Rock. Kalliot joista katsovat muinaiset kasvorivit, esi-isät. Olennot. Syvä tunne rauhasta ja rakkaudesta. Syvä tunne olemassaolon merkityksellisyydestä. Yhteenkuuluvuudesta. Maa tiesi mitä minulta puuttui ja antoi sen minulle. Varma ja vakaa olemassaolo, varma ja vakaa rakkaus. Voima virtasi kehooni ja kaikki tarpeeton virtasi siitä pois. Maa on elämä, maa on elävä. Suuri rakkaus. Suurenmoinen.

Maan äiti puhui sanolla, jätä surusi, lapseni. Jätä se minulle, et sitä tarvitse. Luotan, että Gaia pitää minusta huolta, kuten silloin ennen, olkoon niin taas. Varma, vakaa rakkaus, johon nojata. Pettämätön ja luotettava.

Punaiset kalliot ja vuoret, vaaleanpunaiset kalliot ja vuoret. Kuin maaäidin lihaa, pehmentynyttä pinnalta. Iho jolla levätä ja kerätä voimansa takaisin. Maa joka tukee, rakastaa ja ymmärtää. Jumalallisen äidin rakkaudesta, ilman virheitä, puutteita ja vikoja. Sen kaltainen tunne joka ravitsee sielua, joka on ravintoa kärsineelle keholle, kärsineelle mielelle.

Mutta siitä kärsimyksestä syntyy suurempi myötätunto, samankaltainen, jota sinä tunnet Äiti Maa. Enkä jaksa enää pelätä. Haluan heittää pelon pois.

En jaksa pelätä enää tyhjän päälle jäämistä, onnettomuutta ja yksinäisyyttä. Sinä olet aina kanssani, jalkojeni alla. Virratkoon voimasi minuu. Virratkoon tukesi minuun. Ole minun kanssani tässä elämässä ja sen jälkeenkin. Älä jätä minua yksin, älä jätä vaikka kaikki muut jättäisivät. Ole kanssani.

Pyhä Itsekkyys

Facebookissa oli ystävän linkki joka kertoi siitä, että maailmantalous on nyt sveitsiläistutkimuksen mukaan suuryritysten hallinnassa. Juuri niin kuin antropologian professori puhui Jyväskylässä 11 vuotta sitten. Juuri niin. Ja kaikki tietävätkin oikeastaan asian olevan niin. Mitä yritys, multikansallinen sellainen ajaa asianaan? Egoistista rahankeruupolitiikkaa. Raha on pyhä valtajärjestelmämme, joka varmistaa sen, että elämästään nauttivat ainoastaan ne, kenellä on ns. pätäkkää. Tämä asia on kuohuttanut vertani jo useampia vuosia. Ja tätähän asiaa harvemmin näkee, jos kuuluu siihen pyhään ja etuoikeutettuun ryhmään, kenellä sitä pätäkkää on.

Olen ihaillut Äiti Amman hyväntekeväisyysorganisaatiota ja vastaavia. Rikkaiden rahat kanavoidaan köyhemmille tasapainottamaan kaikkien yhteisiä globaaleja elinolosuhteita. Mielestäni täten toimittaessa asiat menevät oikein. Itse en voi täysin nauttia vauraudesta, jos en tiedä, että sitä jaetaan muillekkin. En nauti ajatuksesta yksityiskonekruisailuista ja kalliista luksusmatkoista, jos kuitenkin tiedän, että se vauraus jaettuna globaalin oikeudenmukaisuuden mukaan tarkoittaisi montaa riisilautasta aliravituille.

Veljet ja siskot näkevät nälkää eivätkä pääse lääkärille, kun veljet ja siskot elävät kulutusjuhlan illuusiota. Mutta nämä veljet ja siskot eivät ilmeisesti ole keskenään veljiä ja siskoja.

Tässä maailmassa kasvaessa törmää väistämättä ihmisen itsekkyyteen, ja tottahan toki, sitä on minussakin. Minulla se ilmenee oman tilan ja rauhan tarpeena, kun en toisaalta jaksa enää kauhean hektistä elämää. Mutta voisinko tehdä tämän valinnan Manilan slummissa? Tuskimpa vain.

Minulla on sen sijaan paljon enemmän vapautta, koska elän materiaalisesti vauraassa maassa. Vaikka inhimillinen lämpö onkin sitten eloonjäämiskamppailun puuttuessa miinukselle jäävä ostatekijä suomalaisessa kasvuympäristössä, jossa on mielestäni paljon juuri tuota itsekkyyttä. Se ilmenee mm. perheiden sisäisenä disintegreettinä, separaationa. Se ilmenee siinä tosiasiassa että kaikki ovat niin itsenäisiä ja haluavat toteuttaa elämäänsä omien tarpeidensa ja toiveidensa mukaan, vaikka globaali oikeudenmukaisuus vähän kärsisikin.

Me olemme sokeita kulutuksellemme, sokeita tarpeidemme huikealle määrälle ja kustannuksille. Täysin sokeita tostemme tarpeille ja perustarpeille. Läsnäolo ja rakkaus on myyty pilkkahintaan kapitalismin edessä. Ja markkinakoneisto hymyilee pilkallisesti kun kasvottomat ylikansalliset yhtiöt hierovat näkymättömiä kouriaan. Ihmisyys on myyty rahalle. Voiko rahalla ostaa ihmisyyttä?

*

The name of all names

The grand laughter

The ray of light passing it all

revealing it all

The nakedness in front of the Truth

The massive and the tiny;

Simply not caring about the form

The simple flow

The letting go

The grand observer

The innocence in the eyes of a child

A very old tree that has seen it all

A moment of pure extacy

A moment of total freedom

A play and playfullness

ever-changing

and ever lasting

immortal

<3

Vapaa virtaus -luovuus

Sain tänään työtilan taiteen tekemistä varten. On kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Olin myös mallipiirustusillassa. Ymmärsin taas, että rakastan tätä työtäni, ja jos hylkään sen, hylkään osan itseäni, sitä mistä sielu kokee onnea. Luovan ihmisen on pakko luoda. Toinen luova ihminen tietää tämä. Ja koko elämä on lukossa, jos tämä vapaa virtaus on lukittu. Vapaus.

Ymmärsin senkin tänään. Kukaan ei voi antaa minulle sitä samaa tunnetta, joka syntyy siitä vapaasta itseilmaisusta, joka on tehtäväni, ehdottomasti. Se suurin intohimoni, ja sitä kautta minulle totta.

Se valtava tyydytys, kun viiva syntyy ja piirtyy oikein. Kun pitkään ongelmana ollut maalaus saa päätösviivansa. Sielu tyydyttyy ja nautin valmiista lopputuloksista. En ollut mallipiirtänyt vuosiin, ja ajattelin etten osaa enää. Mutta olen niin kauan tehnyt tätä työtä, että viiva syntyi kuin itsestään. Ja samalla syntyi riemu. Kuin kaikki masentavat asiat olisivat kadonneet lopultakin. Ja en edes surrut läpimäräksi kastumista kotimatkalla.

Eilisessä keskusteluryhmässä kerroin tarinani. Siellä oli toinen taiteilija. Hän sanoi että elämäni kuulostaa uskomattomalta, kuin sadulta. Puhuimme taiteesta ja luomisen liekki alkoi taas syttyä sisälläni. Ulkoiset asiat menettävät täysin merkityksensä, kun luova virta toimii. Eikä mikään ole silloin enää ongelma. Tunteeni saavat kanavan ja tunnen, että mikään ei enää jää minuun lukkoon.

Se on kuin tila johon voi upota, siellä voi uida ja löytää aivan mitä vain, mitä tahtoo. Ja luomisessa on täysi vapaus. Parhaimmillaan se on kanavana olemista itsen ja Jumalallisen välillä. Voi vain katsoa, kun värit ja muodot syntyvät. Tämä korkeampi taide, joka alkoi syntyä vuoden 2005 jälkeen ja puolestani se saa jatkua edelleen ja jälleen. Kiitos universumi. Tähdet taitavat olla paikallaan, että voin vihdoinki onnistua. Minä itse, omilla kyvyilläni, jotka ovat täysin riittävät!

Kaikuja ajassa taakse ja eteenpäin

Päiväni koostuvat näistä pienistä asioista, joita teen ja suuremmista, joita mietin. Ehkä ratkaisun hakeminen elämälle ja uusi suunnanmääritys vaatii näitä olosuhteita. Haluan päästä henkilöhistoriani painosta ja suunnata kevyempään tulevaisuuteen. Haluaisin karistaa viimeisetkin asiat, vaikka tiedän, että ne karisevat, kun ne on ratkaistu.

Istun, mietin ja katson ihmisiä. Kaikilla on enemmän tai vähemmän samankaltaisia haasteita. Elämässä pärjääminen, selviytyminen ja onnistuminen.

Joskus tuntuu että oli hankalaa tulla tänne tiheyteen, kipu tuntuu joskus niin todelliselta. Ja sitten se hellittääkin ja uskomaton vapauden ekstaasi pyyhkii koko kehoa ja täyttää mielen tyynellä onnellisuudella. Ei voi kuin ihmetellä tätä kaksinaisuuden logiikkaa. Hienosti rakennettu oppijärjestelmä, jonka objektiivinen ymmärrys tosin vaatii voimaa. Valtavasti.

Tarvitsemme inhimilliset perustarpeet, vaikkeivat ne, eikä mikään tässä maailmassa loppujen lopuksi tuo sielulle lopullista tyydytystä. Ehkä siksi maailma tuntuu tylyltä toisinaan, se on harha, eikä vastaa Jumalallista totuutta. Itsen tilassa on tätä lähinnä, autuutta. Mutta siinäkään ei voi kellua ja välttyä haastekentältä.

Olen ehkä hakenut tätä painottomuutta, jotta saisin paineettoman tilan jossa olla. Pääsisin stressiä ja kipua pakoon. Mutta tarvitaan voimaa, käsitellä stressi ja kipu.

Ja kuitenkin, aallonkuopat liittyen menneisyyden raskauteen ja tulevaisuuden pelkoon alkavat pikkuhiljaa tasoittua. Aurinko alkaa täyttää sisäistä tilaa, hieman enemmän. Enkä välitä niin paljon enää, vaikkei elämäni olisikaan menossa minnekkään erityiseen suuntaan.

11:11

Mestariluku. Kun katsoin kelloa.

Viimeyönä en saanut nukutuksi, poskiontelontulehdus piti minua hereillä. Yö on aina ollut minulle hedelmällistä aikaa oivallusten suhteen. Sanotaan aamuyön olevan optimaalisinta aikaa myös henkisille harjoituksille. Ajattelin sairauttani, ja eräs kovin vaivaava kuva tuli mieleeni. Se oli vanhempieni eron ajoilta, kuin filminauha. Olimme äidin kanssa evakossa öitä ja äiti purki kiukkuaan minuun noin 2 kuukautta. Sitten menimme mummoni luokse evakkoon ja mummo haukkui minua vähä-älyiseksi idiootiksi. Sanoisin että tämä sukuni puoli on täynnä tunnepatoja. Tämä kuvafilmi päättyi kuvaan minusta noin 8 vuotiaana seisomassa yksin reppu selässä juna-asemalla. Kun äiti oli vihainen, minut oli helppo laittaa junaan isän luokse, istumaan 500 kilometriä yksin junassa. Ja joskus isä unohti tulla vastaan. Istuin yksin matkalaukun päällä ja itkin, kun en muistanut miten puhelinkorttia käytetään. Isä tuli tunnin myöhässä hakemaan minua. Jo silloin minulla oli tunne, että en kuulu minnekkään, ettei ole kotia. Näiden kokemusten varasto purkaa itseään nyt vauhdilla.

Olen monesti ihmetellyt tätä ihmiselämää ja sen tiettyä raadollisuutta, tai ehkä sitä, miksi valitsin raadollisen kasvuympäristön. Oma voima?

Tunnen valtavaa uupumusta, kun nämä muistot purkavat itseään ulos. Ja ihan fyysisesti aamulla painoin 2 kiloa vähemmän. Tämä kaikki tuo kuitenkin suurta helpotusta, kun nämä asiat sisälläni vihdoin saavuttavat tasapainon. Välillä tunnen kuin synnytystuskaa, kuin synnyttäisin itseäni uudestaan tämän painajaisen jälkeen, jota aiempi elämäni on ollut. Ja uupumuksen väistyttyä hienot asiat tulevat esille; kuvat, värit, liike ja ääni. Ja sieluni lepää kun se saa luoda vapaudessa. Se on lähimpänä autuutta kehossa ollessa. Parhaimmillaan se on kuin koskettaisi ikuisuutta, ajatonta aikaa. Ja siinä tilassa voi todella levätä ja nauttia.

Ihminen on saari

Ihminen on ikäänkuin saari joka kelluu ympäristössään. Väistämättä hän on osa ympäristöä, mutta silti monella tapaa oma yksityinen yksikkönsä. Maailmassa oleminen on tätä heijastelua, itsestä ulkomaailmaan, ulkomaailmasta itseen. Oman hologrammiolemuksen heijaste on välitön peilikuva "meressä" ympärillämme. Tämä itseyden ja kaikkeuden olemus, sekä myös niiden olemuspuolien väliset ristiriidat hiovat sisäistä timanttiamme elämän edetessä. Sielumme kasvaa tämän heijastelun tuomista kokemuksista.

Ajattelin tänä aamuna omaa elämääni ja omia ihmissuhteitani. Olen ollut kovassa kontrollissa ennen ja väistämättä kontrolloinut myös ihmissuhteitani, yleensä olen pitänyt niissä hyvän määrän etäisyyttä, sillä en ole uskaltanut tehdä kivuliasta matkaa itsessäni, oman aidon olemukseni juurille. Tästä välittömänä seurauksena on ollut etäisyys ihmissuhteissani. Tämä etäisyys on kyllä tietyllä tapaa ollut aina lähimmissä ihmiskontakteissani, ja olen siihen melkein tottunutkin.

Tässä asiassa olen havainnut että ainoastaan itseheijastelun tarkastelu voi antaa avaimia siihen, miksi valitsemme tietynlaisen projektion ympäristön. Olen itse halunnut voimakkaasti olla vapaa ja välttänyt tiettyihin asioihin sitoutumista viimeiseen asti. Tämä on karsinut elämästäni myös tiettyä pitkäjännitteisyyttä, enkä vieläkään osaa katsoa kauas tulevaisuuteen, toisaalta, en tiedä miksi pitäisikään. Olen varmaan ajatellut että elämässä selviää vähemmillä pettymyksillä, jos ei sido itseään valmiiseen kuvaan tulevaisuudesta, vaan antaa tämän hetken, hengen savenvalajan tehdä työtään minussa, veistoksen lopputulos on nähtävissä vasta kun se on valmis.

Olen pyrkinyt myös maailman suhteen ymmärrykseen ja lintuperspektiiviin. Minun on yleensä helppo nähdä ihmisten sisään ja nähdä syyt heidän persoonallisuutensa lukkoihin ja vajaavaisuuksiin. Tämän kautta olen pyrkinyt kehittämään myötätuntoa maailmaa kohtaan. Ja etenkin viimeaikoina olen opetellut sitä, etten vaatisi liikaa keneltäkään ja ymmärtäisin että jokainen antaa ja on läsnäoleva oman kykynsä mukaan. Meillä jokaisella on rajoitteita, eikä kukaan ole täydellinen. Tämä on suuri asia, jotta voi löytää hyväksynnän ihan jokaista ihmistä ja olosuhdetta kohtaan. Muiden vajaavaisuuden ymmärtämisessä on avaimena oman vajaavaisuutensa ymmärrys. Ja myös ymmärrys siitä että eri ihmiset elämässämme voivat antaa vahvasti meille eri asioita. Ei ole yhtä ainoaa ihmistä tai tilannetta tai työtä, joka tyydyttäisi kaikki tarpeemme. Siksi on moninaisuus. Ja se on kauneus.

"Anna itsestäsi kuin meri" sanottiin eräässä elokuvassa, ja se oli mielestäni kauniisti sanottu. Täten henki antaa meille kaiken tarvitsemamme, jos kykenemme ottamaan vastaan. Ja siinä hetkessä katoavat vaatimukset, rajat ja rajallisuus, kaikkea on tarpeeksi. Meri saaren ympärillä on tyyntynyt.

Rakkauden transformoiva voima

Elämä on tie kohti vapautta ja korkeampaa ymmärrystä. Rakkaus on avain matkalla. Voisi sanoa rakkauden määrän lisääntyvän, kun tietoisuus kasvaa ja ymmärrys laajenee. Rakkaus joka on silloin kaikkea, kaikkeutta syleilevä voima. Voima jolla on kyky nähdä syvemmälle, sielun ja hengen taajuuteen. Teen itse vahvasti työtä tällä polulla juuri nyt, ja tiedostan voimakkaasti että olen purkamassa omia rakkaudettomuuden kohtiani, itsessäni. Kyvyttömyyttäni rakastaa itseäni, joka on kulkenut useammassa sukupolvessa ennen minua.

Meditaatio auttaa tässä työssä, tietoinen läsnäolo auttaa myös. Mikään muu ei oikein autakaan, ei ainakaan pakoitettu tekeminen, jolla olen aiemmin koettanut väistellä tätä projektia, jossa olen nyt.

Maailma reagoi välittömästi avoimeen rakkauteen ja sen ilmentämiseen. Hologrammi vaihtaa muotoaan, ja harhan verho väistyy hetkittäin uusien, pienien mutta tiedostamattomien asioiden yltä. Tie ja polku kohti omaa voimaa on ikäänkuin itsensä rakkaudellistamista hengen tavoin.

Inhimillinen itse sekoittaa usein inhimillisen, romanttisen rakkauden ja universaalin, kaikkea syleilevän rakkauden. Toki tarvitsemme molempia, mutta vain toinen edustaa sielun ja hengen vapautta. Pyrin pitämään tämän mielessäni. Eräs ystävä mainitsikin universaalin, kaikkeutta syleilevän ja kaiken hyväksyvän rakkauden kovin kylmäksi, ja tavallaan se sitä onkin. Siinä ei ole inhimillistä tunnetta, ainoastaan läsnäolo, tässä ja nyt. Joogan polkuni on vienyt minut vahvasti kosketuksiin tämän rakkauden kanssa, ja toisaalta ongelmaan siitä, että vain sitä tavoitellen, elämän voi siirtää helposti himalajalla mietiskelevän erakkomunkin elämäksi. Maailmasta luopujan. Joka on ylittänyt harhan verhon täydellisesti, ymmärtää, että tästä maailmasta, mayasta, ei tarvitse haluta mitään.

Toisaalta olemme täällä ihmisinä, etsimässä ja oppimassa ja saamassa kokemuksia, joiden kautta kehitymme. Inhimillinen rakkaus, ja sen osapuolet ovat osa oppiläksyä. On silti hyvä olla erottelukykyä oppiläksyn ja universaalin tietoisuuden välillä.

Rakkaus muuttaa sielua, se notkistaa henkeä ja kehoa. Rakkaudellisella kosketuksella on ihmeenomainen voima. Koen, että todellinen rakkaus on myös sitä, että ego astuu takanäyttämölle. Todellisen rakkauden antaminen on kuin ikuinen virta, jonka päämääränä on jumala/korkeampi tietoisuus joka sallitaan ja on toiveena antaa kaikille ja kaikelle yhtäaikaa. Todellisen rakkauden syleily ei aseta vaatimuksia, vaan se antaa itsestään. Antaa kuten luonto.

Kumppanini sanoi että puussa on arvokkuutta, se seisoo tyynenä jokaikisessä säässä, antaen itsestään, täyttäen tehtävänsä valittamatta. Luonto, jumalallisen veistostarhana on mielestäni upein esimerkki aidon rakkauden manifestaatiosta. Suuri opettaja, jota tarkkailemalla hiemankin syvempää, aidon kosmisen rakkauden muodot paljastuvat. Tämä kaikki äitimaan rakkaudesta, isä taivaan rakkaudesta syntynyt ja synnytetty.

Alku

Uusi vuosikymmen ja uudet ajatukset. En ole kirjoittanut hetkeen, vaikka se on minulle luontainen ilmaisumuoto. Ajattelin aamuresitaation jälkeen uuden blogin aloittamista ja kirjoittamisen aktivoimista jälleen ja se tuntui hyvältä. Hengen alkemia. Siinä on sanapari, joka kuvaa tietoisuusmaailmaani, henki joka on kaikessa elävässä, jonka pyrin näkemään, sen korkeamman osan. Alkemia tavallaan kuvaa ihmettä, jolla hengen todellisuus/tietoisuus toimii. Aivan kuten alkemisti etsii materiaa kullaksi muutettavaksi, henki toimii alkemiassaan kohottajana, pyrikien luomaan tietoisuudellaan myös materiasta sen korkeimman ilmaisun. Näin ajattelin.

Ajattelin että on aika aloittaa myös elämässä uusi luku ja liimata välilehti kirjaan huomenna, kun täytän 30. Edelliseen vuoteen on mahtunut paljon surua ja menneisyyden puhdistamista. Henki käski minun jäädä paikoilleen, kun jalat eivät enää jaksaneet juosta. Minut on laitettu polvilleni ja nöyrtymään elämäni kaikilla osa-alueilla, kohtaamaan aidosti keskeneräisyyteni, egolliset muotoni ja kaikkien omien harhojeni rakennelmat tässä maailmassa. Takana on raskas vuosi, paljon viimeinkin kohdattuja pelkoja ja irtipäästämistä. Mutta ennen kaikkea takana on tervehtymisen vuosi ja henkisen tasapainottumisen vuosi.

Haluan osoittaa vahvan ajatuksen seuraavalle vuosikymmenelle, että se toisi onnellisuutta mukanaan, ja kaikkien hyvien asioiden rakentumista elämääni. Että oppisin vihdoinkin kaiken kärsimyksen jälkeen nauttimaan elämästä, että se tarjoaisi minulle nautinnollisia muotoja. Ja että kaikki tästä kärsimyksestä ja menetyksestä oppimani loisi elämäpolulleni viisautta joka on uudenlaista; kohdata ihmisiä ja tilanteita sydän yhä avoimempana. Jotta piiloittelun aika olisi ohitse.